Urheilukuvaus ja kuningas jalkapallo - haastattelussa futiskuvaaja Juha Tamminen

Urheiluvalokuvaus on mielenkiintoinen valokuvauksen muoto. Vauhtia, vaarallisia tilanteita ja suuria tunteita. Jalkapallo on maailman suosituin urheilulaji ja myös hyvin kuvauksellinen sellainen. Haastattelimme jalkapallokuvaukseen erikoistunutta ammattivalokuvaajaa Juha Tammista.

 

Veikkausliigalle kuvaava Juha Tamminen kuvailee itseään erääksi hulluksi, joka aikoinaan katsoi Englannin valioliigan futista telkkarista 70-luvulla, ja päätyi lopulta asumaan Etelä-Amerikkaan talvikausiksi 25 vuoden ajan – sekä  kuvaamaan lajia usean julkaisun luottokuvaajana.

“Laji innostutti jo Nakkilassa, jossa meillä oli ison porukan pelit ja maalit pellolla. Harrastuksesta tuli lopulta työ, jossa yhdistyi kaksi intohimoani; jalkapallo ja matkustaminen.”

 

Jo ennen rakkautta jalkapalloon oli kuvaaminen tullut osaksi Tammisen elämää – aikana, jolloin joka perheestä ei kameraa löytynytkään. Ensimmäisen kameransa, Agfan, Tamminen osti jo 10-vuotiaana omilla säästöillään. Viisikymppisiään viettävä kamera on edelleen tallessa.

“Muistaakseni rullafilmin koko oli 4 x 4 cm. Kamerasta täytyi olla tukeva ote, muuten kuva tärähti. Ostin siihen salamankin, ne olivat siihen aikaan kertakäyttölamppuja. Yhden kuvan jälkeen piti aina vaihtaa uusi lamppu, joita myytiin viiden kappaleen pakkauksissa. Siihen aikaan ei räiskitty turhaan”, Tamminen muistelee.

 

25 vuotta Etelä-Amerikassa vierähti jalkapallokuvaajana

80-luvulla Tamminen kuvasi jalkapalloa jo muun muassa Veikkaaja-lehteen, Urheilulehteen ja Futari-lehteen. Lopulta työ vei talvikausiksi Etelä-Amerikkaan 25 vuodeksi; Argentiinaan, Hondurasiin ja Brasiliaan. Kesät hän oli pääasiassa Suomessa, ja joka toinen vuosi myös osan kesää MM- ja EM-kisoissa kuvaamassa.

 

“Ennen digiaikaa ja internetiä, vielä 90-luvullakin, kannatti matkustaa MM-kisoihin kuvaamaan. Silloin kuvat saatiin julkaistua vasta seuraavana päivänä tai viikkoa tai kuukauttakin myöhemmin lehdissä niiden ilmestymistiheyden mukaan – kun taas nykyisin kuva on jo julki parissa minuutissa. Materiaali leviää niin nopeasti, ettei enää kannata matkustaa kauas kuvaamaan”, Tamminen kertoo.

 

Tamminen oli muun muassa Brasilian sen ajan suurimman jalkapallostadionin Maracanãn porteilla noihin aikoihin niin tuttu näky, että henkilökunta vain moikkasi iloisesti kysymättä enää henkilöllisyystodistusta. Maajoukkuepelaajista tuli myös tuttavia, ja joistakin jopa ystäviä. Tuohon aikaan lajin kuvaajia ei ollut pilvin pimein. “80- ja  90-luvulla otteluissa oli paikalla kuvaamassa paikallinen lehti ja minä, ne olivat hyvin erilaisia aikoja. Nykyisin oli kyseessä peli kuin peli, paikalla on valtava määrä kuvaajia. En voi enää suositella urheilukuvaamista aivan täysipäiväisenä ammattina, sillä se on nykyisin hyvin vaikeaa leipää”, Tamminen sanoo.

 

Chilen liigaottelusta 11.3.1984, siinä tuulettaa Cobreloan Washington Olivera. Kamera oli Canon A-1, linssi 100-300/5.6 zoom. Tämä on siitä hauska tapaus, että nykytekniikalla olen somessa kaveriin yhteydessä ja hän halusi ehdottomasti tuon kuvan muistelmakirjansa kanteen viime vuonna. Kuvassa on aitoa tunnetta, maali oli tärkeä kun Cobreloa jahtasi mestaruutta.

 

Suomen kesävalon asetukset jo ulkomuistissa

Tamminen on ollut jo 10 vuotta Suomessa pysyvämmin myös talvisin. Edelleen hänet löytää jalkapallo-otteluiden reunalta  kuvaamasta Canonillaan. Nykyisin hän kuvaa Veikkausliigalle ja eri lehtiin Suomessa pelattavia otteluita. Jalkapallon kuvaamisen olosuhteet sekä valaistus ovat hyvin vaihtelevat verrattuna esimerkiksi sisätiloissa pelattavaan jääkiekkoon.

 

“Kahta samanlaista kuvaa et saa. Valaistus muuttuu, kylmästä helteeseen, taivaalta voi tulla vaikka märkiä rättejä. Usein toinen puoli kentästä on auringossa, ja toinen varjossa. Tai sitten kenttä on kuin seepran selkä; varjoa ja aurinkoa sekaisin. Meillä Suomessa aurinko paistaa matalalla, ja vastavaloon kuvattaessa on vaikea nähdä mitään.” Tamminen kertoo, että jalkapalloa kuvattaessa ei ole aikaa alkaa katsomaan kuvia ja tarkistamaan valotusta, sillä tilanteet ovat nopeita. Peli kulkee kentän päästä toiseen, eikä koskaan voi ennalta tietää, mitä tapahtuu.

“Mutta kun väridialle kun opetellut kuvaamaan, ei valotus ole lainkaan vaikeaa. Opettelin aikoinaan asiat kantapään kautta.”

 

Tamminen kertoo, että Suomen kesän auringon vaatimat valoarvot tietää jo lähtökohtaisesti ulkoa, tropiikissa sen sijaan valokin on erilainen. Suomessa paistaa kesäisin tasainen aurinko, ja valo-olosuhteet on helpompi ennustaa.

“Muistan vieläkin että 100 ASA diafilmille kuvattaessa suljinnopeus oli yleensä 500/s ja aukko 5.6.“

 

FC Jokereiden Petri Helin kävelee käsillään.

 

Digiaika on muuttanut paljon myös urheilukuvausta

Tamminen myöntää, että filmiajoista hänkin on muuttunut kuvaajana.

“Nykyään tulee räiskyttyä enemmän, ennen jokainen sormenpainallus maksoi markan. Silloin kun kuvia otti vähemmän, mietti paljon selkeämmin, mistä kuvan ottaa. Nyt välillä voi räiskiä surutta. Ennen jos kuvasit 4 rullaa, sait toistasataa kuvaa. Nykyisin kuvien määrä on rajaton, se lähentele jo filmaamista.”

 

Tamminen muistuttaa, että ennen myös valaistuksen vaihtuessa piti vaihtaa kokonaan toinen filmi. ISO-arvoa ei voinutkaan vaihtaa kameran asetuksista, kuten nykyisin. Myös pelikenttien valot ovat nykyisin tehokkaammat. “Ennen kuvattiin kuin kynttilän valossa. Se tarkoitti rakeisia kuvia”, Tamminen naurahtaa.

Digiajan kuvanlaadun paraneminen on tapahtunut kuitenkin niin pikku hiljaa, ettei Tamminen ole vaihdoksessa kokenut mitään suurta ahaa-elämystä. Vuonna 2001 Tamminen hankki ensimmäisen digikameransa ja vuonna 2003 siirtyi kokonaan digiin.

 

Nykyisin tilanteiden ikuistaminen automaattitarkennuksella on Tammisen mukaan jopa naurettavan helppoa. Hän itse on opetellut kuvaamaan alunperin manuaalitarkennuksella liikkuvaa kohdetta.

“Kun ensi kerran pääsi kokeilemaan autofokusta, se oli yhtä ihmeellistä kuin ensimmäinen digikamera. Aluksi, vuonna -88 automaattinen tarkennus oli vielä kuitenkin liian hidas jalkapallon kuvaukseen. Nykyisin tilanne on toinen – kuka tahansa idiootti voi saada hyvän kuvan, jopa kännykkäkameralla”, Tamminen naurahtaa.

 

Tärkeintä ei ole maali, vaan tilanteen tallentaminen

Tammisen tämänhetkinen luottokamera on Canon 7D. Sen parina ovat  80-200-millinen ja 400- millinen teleobjektiivi.

“Ei ulkona pärjää pienellä objektiivilla. Nykyisin kuvatessa maali ei ole enää niin tärkeä, vaan haetaan esimerkiksi tuuletusta tai jotain muuta hyvää tilannekuvaa, mikä sitten sattuukaan tulemaan.”

Jalkapallo lajina tarjoaa kuvaajalle monenlaista dynamiikkaa; erikoisia asentoja ja suuria tunteita. Tamminen lukee itsensä enemmänkin tapahtuma- ja actionkuvaajaksi kuin taidekuvaajaksi urheilun saralla.

Entä oppiiko vuosien jälkeen aavistamaan, milloin jokin mehevä tilanne tekee tuloaan pelissä?

“Vähän olen oppinut haistamaan tilanteita, joskus aavistus menee kohdilleen, joskus ei. Mutta toki niitä voi yrittää kytätä”, Tamminen sanoo.

 

Se surullisen kuuluisa Suomi - Unkari 1997, Antti Sumialan maali, joka oli niin lähellä viedä Suomi MM-kisojen jatkokarsintaan, kunnes viisi miestä yhteistyössä laittoi pallon yliajalla omaan verkkoon…